lauantai 3. toukokuuta 2014

Elämä yllättää

Tässä aikuisuuden alkutaipaleella, eli viimeisen kymmenen vuoden aikana, olen saanut yllättyä milloin mistäkin. Kuten näistä:

1. Työtä pitää tehdä myös niiden perusjuttujen saamiseksi.
Rahaa on ansaittava saadakseen ruokaa, lämpöä, juoksevaa vettä ja vaatetta. Töitä ei tehdä päästäkseen festareille tai leffaan tai ostaakseen sen ökykalliin ja liian lyhyen hameen, jota vanhemmat ei suostu rahoittamaan.

2. Vapauden menetys lasten saamisen myötä. 
Mihinkään et voi mennä yksin, paitsi ehkä viedä roskapussin. Tai toki voit mennä, onhan lapsilla myös isä ja isovanhemmat ja kummit ja muu perheen tukiverkosto. Siinä vaiheessa kun olet miettinyt tarkkaan mitä aiot yksin tehdä ja milloin, soittanut kierroksen mahdollisia hoitajia läpi ja ehkä saanut lapsille hoitajan, olet jo niin uupunut, ettei lähteminen tunnukaan kivalta. Jos nyt kuitenkin johonkin lähdet, viet ensin lapset sinne hoitopaikkaan (jos puoliso ei ehdi/pysty hoitamaan), huolehdit, että heillä on kaikki tarvittava mukana ja lopulta seuraat tarkasti kelloa, että olet taas lasten luona tarkasti sovittuuna aikana.


3. Murhe ja suru tuntuu ihan fyysisesti. 
Huolet saattavat haitata nukahtamista tai herätellä öisin. Ahdistus voi olla niin voimakasta, että tuntuu kuristuvansa ja varpaat puutuvat.

4. Joudut siivoamaan myös muiden jälkiä.
Se ei enään riitä, että laitat omat astiasi tiskikoneeseen ja viet likaiset vaatteet pyykkikoriin. Kukaan ei kiitä (tai anna rahaa), kun olet imuroinut.

5. Kuoleminen ei ole kaunista.
Se ei menekään niin, että rauhallisena odotellaan pääsyä Taivaan kotiin kunnes henkäistään viimeisen kerran hymy huulilla. Kuoleminen voi olla myös kivuliasta ja pelottavaa.



Ei enempää yllätyksiä, kiitos.

Toisinaan olis kiva ryömiä takaisin sinne lapsuuden ja nuoruuden onnelliseen kuplaan. Sinne, missä kaikki oli oikeudenmukaista ja mukavaa. Siellä suruista selvittiin kyynelillä ja sylillä.


[Share to Pinterest]

1 kommentti:

Kiitos kommentista! <3