lauantai 7. helmikuuta 2015

Eväitä elämään



Eilen aamulla mua alkoi ärsyttämään kun Iina tempaisi päähänsä paksun villaisen kypärälakin vaikka meillä oli tarkoitus pukea jotain nättiä ja kevyempää, koska oltiin lähdössä muskariin ja kaupungille. Lakki menee funktionalisuutensa vuoksi erinomaisesti dagiksessa ja ulkoleikeissä, mutta ulkonäkönsä puolesta toimii vain ja ainoastaan toppahaalarin kanssa ja mielellään täällä kotikulmilla. Iina halusi kuitenkin tämän pipon ja koska meillä oli "aavistuksen" jo kiire muskariin, en alkanut vääntämään asiasta. Passitin tytöt autolle odottamaan kun laitan omat kengät jalkaan ja etsin kanteleen sekä kansion mukaan.

Kun pääsen ovesta ulos, näen, että tytöt kahlaavat meidän nurmikolla puolimetrisessä hangessa. Ja koska matkaan lähdettiin ihan vaan farkkulinjalla, ymmärrän, että vähintään Aavalla on sekä farkut, että alla olevat sukkikset liti märät lumesta. Ehkä myös kengät.

Kiire hakkaa takaraivossa, oma kurkku on kipeä ja ärsyttää. Komennan tytöt sisälle. Jotta saan huutaa ja haukkua. Ja ottaa kuivaa vaatetta sen mukaan, mikä on tämän kertainen vahinko.

Episodista kippaan Iina niskaan koko laidallisen. Moitin, syytän ja huudan kitarisat heiluen. Olen pettynyt ja tyttö saa tuntea sen nahoissaan. Olisihan 6-vuotiaan pitänyt ymmärtää! Hän pyytää anteeksi silmät kyyneliä täynnä.

Kun päästään muskariin, mä olen pahoillani. Niin tosi tosi pahoillani. Miksi ihmeessä mun piti niin rumasti huutaa? Yhdet märät farkut ja sukkikset. Pikku juttu.

Tämän pienen ajattelemattomuuden takia sanoin lastani typeräksi, huusin ja vaadin häneltä parempaa käytöstä. Olinpa itse typerä! Pyysin anteeksi.

Iltapäivällä aamuinen draama painoi edelleen mieltäni. Mun mielestä olin Iinalle enemmän velkaa kuin pelkän anteeksipyynnön.

Otin Iinan lähelle ja kerroin kuinka kiltti, taitava ja osaava tyttö hän on. Kuinka olen hänestä ylpeä ja kuinka typerä olin kun menin hänelle liki turhasta aamulla huutamaan. Että vika on minussa, ei hänessä. Kerroin, että haluan hänen ymmärtävän, että hän on aina upea ja ihana ja vaan harvoin tekee typeriä asioita - niin kuin me kaikki. Me aikuiset vaan usein muistetaan moittia, muttei niin usein hoksata kehua.

Voi se ilme ja ilo Iinan silmissä kun kuuli mun sanat ♥

Hyvä itseluottamus on vähintä, mitä voin antaa lapsilleni evääksi elämään. Mä olen itse saanut elää lapsuuteni kannustavassa ja välittävässä ilmapiirissä. Mun vanhemmat ja opettajat sekä koulussa että tanssitunneilla ovat olleet fiksuja ja sanoneet "hyvä, just noin, hienosti menee! sä osaat". Mun on ollut helppo rakentaa itseäni, itseluottamusta ja itsetuntoani. Se on ollut suureksi avuksi elämässä.

Vaikka meillä kotona paljon sanotaan, kuinka kovasti rakastetaan ja otetaan syliin ja halataan ja pussataan, on tässä kehumisessa petrattavaa. Useammin pitää lasta kehua ja useammin jättää moittimatta.

Haastan teidät vanhemmat sanomaan tänään lapsillenne, kuinka hyviä he ovat!

Eilen meillä oli kyllä muuten kiva päivä (klik) :D Ja älkää ymmärtäkö nyt väärin, toki välillä pitää suuttua. Elämäähän tämä vaan on.



[Share to Pinterest]

2 kommenttia:

  1. Se on kyllä ihan hirveä tunne kun on sättinyt liian rankoin sanoin. :( Silti niitä sammakoita lipsahtaa, joskus vaan napsahtaa - noi tappelee joka päivä niin paljon että mä olen totaalisen kyllästynyt. :P Olen huomannut että se että äiti tai isä pyytää tosissaan anteeksi, se vaikuttaa lapseen isosti! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, mulla kävi just noin. Napsahti ja ylireagoin :( Onneks noilla lapsilla on koko ajan sata lasissa ja tällaiset unohtuvat nopeasti. Ja ihanasti antavat meille typerille vanhemmille anteeksi :)

      Poista

Kiitos kommentista! <3